Tuulen humina

Kukaan vuonna 2020 vähintään kouluikään ehtinyt ei tule unohtamaan vuotta, jolloin maailma meni rikki. Usein ajatellaan, että sota repii ja rikkoo, mutta samaan pystyy myös maailmanlaajuinen pandemia. Talouden romahtamisen lisäksi romuttuu illuusio turvallisuudesta, ihmistenvälisestä solidaarisuudesta ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Kuvitelma ihmisen kaikkivoipaisuudesta ja voittamattomuudesta, tieteen ja teknologian ylivoimaisuudesta hupenee olemattomiin jonkin maailman pienintä hiukkasta muistuttavan partikkelin edessä. Kuten aina isojen kriisien aikana, kaikki ottavat osumaa, mutta toisiin kolahtaa kovemmin kuin toisiin. Toisaalta se ei tarkoita, että joku toinen pääsisi helpommalla. Onni onnettomuudessa, voisi sanoa. Olemme puolisoni kanssa molemmat työssä aloilla, joihin korona ei suoranaisesti ole vaikuttanut. Työtä on yhtä lailla pandemiasta riippumatta. Mutta hajoaminen voisi silti olla perheessämme vuoden teema. En varmaan edes muista mikä kaikki on mennyt rik

On ollut hiljaiseloa kirjoittamisen suhteen. Ideoita kyllä pulpahtelee mieleen, mutta voimien suhteen on ollut heikompaa. Tänään totesin ajan ja itseni olevan kypsä, ja kun aihe on pyörinyt mielessä jo pidemmän aikaa, niin jätetäänpä metateksti tähän ja mennään asiaan. Naisten (joskin myös miesten harrastama) lempilaji: p**kanjauhanta. En itsekään ole syytön, valitettavasti, mutta ihan tietoisesti olen pyrkinyt välttämään lajia jo alakouluikäisestä. Enkä nyt puhu jokakeväisestä koirankakan aiheuttamasta päivittelystä, syyttelystä ja mielensäpahoittamisesta. Lajin voisi määritellä lyhyesti näin: Kerron kaverille (luottamuksella tottakai) asioita poissaolevasta lähimmäisestä tavalla, joka saattaa hänet vähintäänkin kyseenalaiseen, jollei jopa huonoon valoon. Kertomani pohjautuu pääasiassa muilta kuulemiini ja ennen kaikkea luulemiini asioihin, tekemiini tulkintoihin ja taatusti tarkistamattomiin, tunteiden vallassa aiheutettuihin (väärin)käsityksiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä,