Puolikuntoinen

Se ei näy, ei kuulu, ei haise. Mutta se tuntuu. Puolikuntoisuus vaikuttaa olemiseen ja tekemiseen enemmän kuin tulemme usein ajatelleeksi. Lyhytkestoisena se ei niin haittaa, mutta pitkittyessään vaiva on vaikeampi kuin moni sairaus sellaisenaan.  

Itse tajusin tässä taannoin, että elämääni on viimeiset viisi vuotta varjostanut jatkuvasti jonkinlainen puolikuntoisuus. Siihen on mahtunut pitkittyneitä flunssakierteitä, uupumusta, jalkavammoja, masennusta, allergiaoireita ja vuoden sisään sairastetut kaksi keuhkokuumetta.  

Tiedän miltä tuntuu sairastaa flunssaa lähes keskeytyksettä yli vuoden. Tiedän miltä tuntuu kun ei pääse viikkoihin lenkille, koska nilkka on niin kipeä, että sillä juuri ja juuri kestää astua. Tiedän miltä tuntuu, kun ei voi lukea lapsille iltasatua, koska keuhkoihin sattuu liikaa. Tiedän senkin, miltä tuntuu kun ei jaksa nähdä ystäviään, koska mieli on niin väsynyt ettei jaksa ajatella. Tiedän miltä tuntuu toimia terveydentilan rajoittamana viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tiedän miltä tuntuu keskeyttää odotettu jumppakurssi sairastumisen takia.  

Puolikuntoisena eläminen on monella tapaa haastavaa. On kärsivällisyyttä koettelevaa odotella kehon toipumista hengitystieinfektioista ja samalla pelätä uutta tartuntaa. Vaatii malttia toimia riittävän rauhallisesti, jotta oikeasti toipuu kuntoon sairauden jälkeen. On äärimmäisen turhauttavaa luopua odotetuista asioista kerta toisensa jälkeen, koska terveys ei taaskaan salli osallistumista ystävien tapaamiseen tai treeniä kuntosalilla. 

Puolikuntoisuus haastaa myös vuorovaikutuksen ympäristön kanssa. Jos on vähän nuhaa, ääni käheä tai jalka paketissa, kaikki ympärilläsi huomaavat välittömästi, ettet ole ihan kunnossa, ja ymmärtävät jos vaiva haittaa elämää. Toisin on näkymättömien vaivojen kanssa. Valitettavan usein ne aiheuttavat väärinkäsityksiä.  (Esimerkiksi allaoleva riippumattokuva. Kuvaushetkellä olin toipumassa keuhkokuumeesta. Ainoa keino ulkoilla oli maata riippumatossa, koska mitään muuta en jaksanut. Onneksi oli kaunis ja lämmin keli.) 

Vaikuttaa ulospäin töykeältä, jos et anna mummolle tilaa bussissa, vaikket pystyisi itse seisomaan pahasti nyrjähtäneen nilkan takia. Annat laiskan vaikutelman, jos käytät alvariinsa hissiä ja liukuportaita, vaikka se tapahtuisi lääkärin suosituksesta, jotta välttäisit suurimmat kivut polvessa. Käytöksesi saatetaan tulkita epäkohteliaaksi, jos poistut kesken juhlatilaisuuden, vaikket pysty hengittämään huonossa sisäilmassa. Jokainen näkymätöntä vaivaa kantava tunnistaa tilanteet, joissa joutuu oman hyvinvointinsa vuoksi toimimaan tavalla, joka ulkopuolisesta voi tuntua käsittämättömältä. 

Itselleni puolikuntoisuus on aiheuttanut paljon pettymyksiä ja pahaa mieltä. Toisinaan on vaikea iloita etukäteen tulevista asioista, koska pelkää niiden kariutuvan puolikuntoisuuteen. On tuskastuttavaa selitellä tekemisiään ja tekemättä jättämisiään ulkopuolisille. En kuitenkaan halua jäädä kiinni pelkoon enkä katkeruuteen. Haluan uskoa, että tälläkin ajalla on tarkoituksensa.  

Puolikuntoisena olen ehtinyt viettää runsaasti aikaa itseni ja Jumalan kanssa. Olen oppinut olemaan armollisempi paitsi muille myös itselleni. Tunnen rajoitukseni ja voimavarani. Asioiden tärkeysjärjestys elämässä on nyt enemmän kohdallaan kuin aiemmin. Haluan luottaa siihen, että terveempiä päiviä on edessä – kunhan pääsen terveempään työympäristöön ja tulehdus kantapäässä hellittää hieman.

 

Kirjoittaja on 37-vuotias varhaiskasvatuksen opettaja, joka kävelee, konttaa, hyppii ja kiipeilee työpäivän aikana keskimäärin 9000 askelta, ja jonka käsilaukun vakiovarustukseen kuuluu joustava tukiside nyrjähtäneen nilkan varalta. Tuntee toisinaan itsensä mummoikäiseksi, kun niveliä kolottaa kylmällä kelillä. 

 

Tämä teksti on alunperin julkaistu Baptistikirkon KY-lehdessä syksyllä 2019. Blogiversioon on joitakin yksityiskohtia hieman muokattu. Teksti tuntuu jotenkin ajankohtaiselta tänäänkin, kävin meinaan juuri lääkärin juttusilla. Sain labralähetteen ja käskyn jatkaa kipulääkitystä.