Ope ei nyt jaksa, osa 2

Työuupumuksesta kirjoitetaan tällä hetkellä mediassa melko paljon. On samaan aikaan hämmentävää, pelottavaa ja helpottavaa lukea oirekuvauksia, jotka sopivat sanasta sanaan omaan itseen. Lukea tarinoita, jotka olisi voinut itsekin kertoa. Mutta se mikä jää puuttumaan, on tuki. On minulla lääkäri, tosin jäämässä pitkälle vapaalle. Psykologilla kävin kolme kertaa. Joku mainitsi sanat lyhytterapia ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Lääkäri neuvoi näkemään ystäviä. Minä kaipaisin vertaistukea.

Aiemmin erilaisissa elämäntilanteissa vertaistukea on ollut jopa melko helposti löydettävissä riippumatta siitä onko mielen päällä ollut avioero vai lasten kasvatus. Nyt tilanne on erilainen. Tiedän että ihan lähipiirissäkin on uupuneita. Varmasti on myös monia järjestäytyneitä tahoja, joiden kautta löytyisi sekä vertaistukea että keskusteluapua. Mikä sitten on erilaista? Suurin tekijä on juuri se työkyvyttömyyden syy: uupumus. Kun väsyy tarpeeksi pahasti, ei jaksa enää etsiä tukea. Ei ole voimia selata Internetiä siinä toivossa, että löytäisi jonkinlaisia tukiverkostoja. Miten jaksaisikaan, kun ei jaksa edes laittaa ystävälle viestiä, että voitko kuunnella, tai tulisitko ihan vaan puhumaan, kun en jaksaisi kuunnella hiljaisuutta ja omia ahdistuneita ajatuksia. Enkä oikein tiedä miten uupunut jaksaa tukea uupunutta. Kuulostaa vähän samalta kuin sokea taluttaisi sokeaa.

Psykologi neuvoi tutustumaan Liisa Uusitalo-Arolan kirjaan Uuvuksissa. Uupumuksesta on kirjoitettu ihan viime vuosina useita muitakin kirjoja. Internetistä löytyy useita sivustoja, joista löytyy neuvoja, vinkkejä ja monenlaisia tehtäviä palautumiseen ja uupumuksesta toipumiseen sekä uuden suunnan löytämiseen. Uusi suunta on löydettävä, muuten löytää takuuvarmasti itsensä uudelleen uupumuksen pyörteestä. Sen verran olen jaksanut aiheeseen tutustua, että tämä on tullut selväksi. Mutta mitä, missä, miten. En minä tiedä. Eikä tiedä kukaan muukaan. Koska kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä minun puolestani. Kukaan muu ei suuntaa käännä kuin minä itse. Mutta millä resursseilla? Jaksan juuri ja juuri pestä hampaani. Niiden Internet-sivujen avaaminen on oikeasti aika ylivoimaista.

Luojalle kiitos äänikirjoista. Olen lukenut kirjoja nelivuotiaasta, lukeminen on rakkain harrastukseni ja yksi parhaista selviytymis- ja palautumiskeinoista. Mutta nyt minä en jaksa. Onneksi äänikirjojen kuuntelu sujuu samalla kun makaa sängyllä ja yrittää heiluttaa varpaitaan. Itselleni oli myös helpompi ymmärtää kuultua kuin luettua tekstiä, kun aivot olivat väsyneimmillään. Tiedostan myös, että ihan kaikkea en ehkä ole sisäistänyt, mutta ainahan voin kuunnella kirjat uudelleen. Tai lukea, jos vaikka jo ymmärtäisin jotain. Jo mainitun Uuvuksissa-kirjan lisäksi Eeva Kolun Korkeintaanvähän väsynyt ja Iikka Kiven Menisit ennemmin terapiaan ovat olleet oivallisia oppaita tällä tahmaisella matkalla. Eikä tässä tahmassa ole mitään hunajaista. Ennemminkin tervaa ja pikeä, jotain super ällöä limaa, johon jää kiinni hiuksiaan myöten. Juu, minulla on pitkät hiukset.

Mutta sitä vertaistukea ja keskusteluapua ei oikein ole ollut tarjolla. Enkä oikein vieläkään jaksa etsiä sitä. Jos joku tekee ihmisestä yksinäisen niin uupumus. Edes pahimpien masennusjaksojen aikana en ole ollut niin yksin kuin nyt. Enkä silloin kun vauva valvotti, äitiys ahdisti ja kun ensimmäinen avioliittoni kaatui rytisten. Nyt jopa toisen ihmisolennon kanssa kommunikointi tuntuu välillä todella vaikealta. Mutta jospa tässä tulisi sekin päivä, että taas jaksaisi. Kirjoittaminen sujuu. Ehkä opin jälleen puhumaankin.