Ope ei nyt jaksa, osa 1

Heräsin siihen etten saanut henkeä. Paniikki tärisytti koko vartaloa, kuulin vieläkin unessa huutaneen äänen korvissani, vaikka sanat olivatkin jääneet uneen. Haukoin happea samalla kun itku painoi keuhkoja kasaan. Sinä yönä en enää ummistanut silmiäni.

Päivällä tuijotin tietokoneen näyttöä. Luin kirjoittamani lauseen useampaan kertaan, mutta silti sen ymmärtäminen tuntui vaikealta. En tiennyt mitä seuraavaksi pitäisi kirjoittaa, vaikka muistiinpanot olivat vieressäni omalla käsialallani kirjoitettuna.

Kotona tuijotin keskeneräistä neuletta. ”Palautuminen, rentoutuminen, vapaa-ajan vietto...” Sanat leijuivat mieleni ohi kuin muumien vaaleanpunaiset pilvet – sillä erotuksella, etten saanut niistä otetta ennen kuin ne haihtuivat olemattomiin. Kannattaisi varmaan purkaa työ, enkä minä lankojakaan enää tarvinnut.

Illalla tuijotin pimeyteen kyynelet silmissä. Mieli jyskytti Zen Cafén muinaista hittibiisiä nupit kaakossa: tyhmä, laiska ja saamaton. Puoliso oli laittanut ruuan, tiskannut ja survonut pyykit koneeseen. Minä olin pyytänyt anteeksi, halannut lapsia, sanonut että äitiä väsyttää ja mennyt nukkumaan kyynelten viereen.

Toisena yönä heräsin siihen, että olin juuri unessa hukannut kaksikymmentä lasta. He olivat vain kadonneet, enkä tiennyt edes missä olin ollut heidän kanssaan. Ensimmäiset kaksi minuuttia varmistelin itselleni, että kyseessä oli uni, kukaan ei oikeasti ollut vaarassa, enkä ollut joutumassa oikeuteen heitteillejätöstä.

Töihin ajaessa silmäilin pimeitä tienvierustoja. Voisiko vaikka peura hypätä eteen, kolhaista autoa sen verran, etten juuri tänään voisi mennä töihin? Ei sen enempää, mutta ettei tarvitsisi mennä töihin. Tunnustelin kurkkua: Olisiko se karhea? Vuotaisiko nenä sen verran, että voisin flunssaan vedoten jäädä kotiin. En ole milloinkaan jäänyt syyttä sairauslomalle.

Viimein kaksi työterveyshoitajaa, kolme lääkäriä ja psykologi olivat sanoneet sen ääneen: Vakava työuupumus. Et ole työkykyinen, et tule hetkeen olemaan. Olin siihen mennessä ollut kuukauden pois töistä, räpistellyt siellä kaksi viikkoa kuin eksynyt sorsanpoika pakkasessa ja jäänyt uudelleen sairauslomalle. Tätä kirjottaessa en ole yli kahteen kuukauteen käynyt töissä kuin viemässä sairauslomatodistuksia. Työasioiden ajattelu laukaisee ahdistuskohtauksen.

Yleensä elämän haastaessa olen selvinnyt pahimmista montuista kirjoittamalla. Tällä kertaa kohtasin sen itselleni pahimman skenaarion: En osannut enää kirjoittaa. En pystynyt edes tarttumaan kynään, en avaamaan tietokonetta. Mieleni ei muodostanut sanoja, joista olisi voinut koota ymmärrettäviä virkkeitä. Olin täydellisesti tasaisen harmaassa sumussa, jossa oli mahdotonta suunnistaa. Oli vain jäätävä paikoilleen odottamaan sumun hälvenemistä. Ellei joku löytäisi minua ennen sitä.

Jonkin verran toipumista lienee tapahtunut, koska tämän kaiken kirjoitin ihan itse. En ole ihan varma paljonko logiikkaa tai sisältöä tekstissäni on, mutta minä kirjoitin. Ihan itse! Ja minä jatkan. Tämä on vasta prologi.